Luther on määritellyt lempeyden niin, että sen on luopumista omasta oikeudesta jotta sopu säilyisi. Raamatun Abram on lempeä veljenpoikaansa Lootia kohtaan, kun antoi tämän valita mihin suuntaan hän tahtoo lähteä heidän erotessa toisistaan.(1.moos 13:7-8). Lempeys on kuitenkin erilaista kuin pakonomainen uhrautuminen. Se, ettei uskalla puolustaa omia oikeuksiaan, tai että on ottanut itselleen uhrautujan roolin, kuitenkin tuntien kasvavaa katkeruutta sydämessään.
Lempeä ihminen iloitsee aidosti, kun hänen sydämessään kasvava lempeys saa puhjeta kukkaan hänen teoissaan ja arjessaan. Lempeä ihminen tuntee kyllä oikeutensa, ja osaa tarvittaessa vaatia niitä kovaäänisestikin. Mutta hän on oppinut myös toisenlaisen tien. Hänen asenteensa muita ihmisiä kohtaan on sopuisa, ja hän on ymmärtänyt saavansa sovusta joskus suuremman tyydytyksen kuin omista oikeuksista kiinni pitämisestä. Joskus hän luopuu oikeuksistaan myös lähimmäisensä takia, koska tietää, että tämä tarvitsee nyt ylitsevuotavaa lempeyttä.
Aidosti lempeää ihmistä ja uhrautujaa yhdistää usein samankaltainen lempeä hymy. Mutta uhrautujalle tämä hymy on vain opittu tapa, kulissi, joka suojaa häntä toisilta ihmisiltä. Hän ei halua paljastaa oikeita tunteitaan, jos itsekään enää edes huomioi niitä. Hän on niin tottunut olemaan kiltti, lempeä ja hymyilevä, että hänen syvimmät tunteensa ovat painuneet sydämen kauimmaiseen nurkkaan ja kasvattaneet suojaksensa kovan kuoren. Pahinta on, että uhrautuja saattaa näytellä rooliaan vuosia ymmärtämättä itsekään elävänsä valheellisessa todellisuudessa. Hän on saattanut omaksua roolinsa jo aivan pienenä, ja kasvaessaan kiinnittynyt yhä enemmän tähän uuteen identiteettiinsä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti